Mitä “maailman huonoin peli” oikeastaan tarkoittaa? Videopelejä on julkaistu vuosikymmenten aikana valtavia määriä, ja jokaisella pelaajalla on varmasti oma suosikkinsa – ja myös oma inhokkinsa. Silti pelihistoria tuntee joukon teoksia, jotka ovat ansainneet lähes yksimielisen huonon maineen. Niiden ongelmat ovat näkyneet niin suunnittelussa, toteutuksessa kuin pelattavuudessakin.
Kun peli tuntuu turhauttavan enemmän kuin viihdyttävän, se päätyy usein esimerkiksi siitä, mitä kaikkea pelinkehityksessä voi mennä pieleen. Seuraavassa käymme läpi joukon pelejä, joihin huonoimman pelin leimaa on liitetty vuosien ajan – ja täysin ymmärrettävästi.
E.T. the Extra-Terrestrial (1982) – videopelikriisin symboli
1980-luvun alussa Atari julkaisi E.T.-elokuvaan perustuvan pelin valtavien odotusten saattelemana. Kehitysaikaa oli hädin tuskin viisi viikkoa, ja lopputulos näkyi suoraan pelaajille: sekava ja turhauttava peli, jossa E.T. harhaili ympäristössä, joka näytti jokaisessa ruudussa samalta.
Pelin tavoitteet olivat epäselviä, kontrollit hankalia ja suunnittelu hutiloitua. Ei ihme, että kuluttajat pettyivät. Legendan mukaan myymättömät kasetit päätyivät aavikkokaatopaikalle, josta niitä löydettiinkin vuosia myöhemmin. E.T. on jäänyt ikoniseksi esimerkiksi siitä, mitä tapahtuu, kun peli julkaistaan kiireessä.
Shaq Fu (1994) – kun koripallotähti astui taisteluareenalle
Ajatus Shaquille O’Nealin tähdittämästä taistelupelistä kuulosti jo lähtökohtaisesti erikoiselta. Shaq Fu tarjosi pelaajalle mahdollisuuden ohjata koripallotähteä mystisessä rinnakkaismaailmassa, mutta toteutus kompuroi lähes joka osa-alueella.
Ohjaus oli kankea, osumat rekisteröityivät miten sattuu ja pelin konsepti tuntui sekavalta. Vaikka grafiikat olivat kohtuulliset, pelaaminen ei ollut hauskaa. Pelistä tuli lopulta kulttimaineeseen noussut vitsi, jota pilkattiin pitkään – jopa niin paljon, että fanit perustivat kampanjan kaikkien pelin kopioiden tuhoamiseksi.
The Legend of Zelda: The Wand of Gamelon (1994) – rakastettu sarja, surkea sivupolku
Kun Philip CD-i -konsoli sai lisenssin käyttää Nintendon hahmoja, tuloksena syntyi joukko pelejä, joita Nintendo itse ei olisi halunnut nimetä Zeldan jatkumoon. Wand of Gamelon oli todella kaukana siitä laadusta, jota Zelda-sarjalta odotettiin.
Ongelmat näkyivät erityisesti kömpelössä ohjattavuudessa, hitaassa pelattavuudessa ja oudossa toteutuksessa. Pelin välianimaatiot – nykyään internetin meemejä – olivat erityisen surullisenkuuluisia. Vaikka peli ei aikanaan saanut paljon huomiota, myöhemmin se on saanut vankan “huonoimpien pelien” -maineen.
Plumbers Don’t Wear Ties (1993) – peli, joka ei ollut peli
Plumbers Don’t Wear Ties on yksi videopelihistorian hämmentävimmistä tuotoksista. Sen väitettiin olevan interaktiivinen komedia, mutta todellisuudessa peli koostui vain still-kuvien sarjasta ja satunnaisista valinnoista.
Tarina oli sekava, dialogi kiusallista ja tekninen toteutus olematonta. Mikään ei toiminut – eikä juuri mitään ollut edes tarjolla. Pelin julkaisua pidettiin osoituksena siitä, kuinka höllät kriteerit joillakin alustoilla saattoivat olla.
Hong Kong 97 (1995) – monien mielestä maailman huonoin peli
Hong Kong 97 on saavuttanut lähes myyttisen maineen. Peli julkaistiin ilman virallisia lupia, ja se sisälsi luvattomia valokuvia, oudon musiikkiluupin ja täysin absurdin tarinan.
Itse pelattavuus oli lähes vitsi: pelaaja kuoli yhdestä osumasta, kenttiä ei käytännössä ollut ja peli saattoi päättyä muutamassa sekunnissa. Surrealististen, makaaberien kuvavalintojen vuoksi peli on jäänyt historiaan esimerkkinä täydellisestä pohjakosketuksesta.
Bubsy 3D (1996) – 3D-aikakauden kompurointia
Kun 2D-tasohyppelijä Bubsy tuotiin 3D-maailmaan, lopputulos oli kaikkea muuta kuin onnistunut. Grafiikka oli kulmikasta, ympäristöt tyhjiä ja värimaailma silmiin sattuva.
Pahinta oli silti ohjaus ja kamera. Liikkuminen oli hankalaa, hyppyjen hallinta lähes mahdotonta ja Bubsy-hahmon jatkuva höpinä teki kokemuksesta entistä ärsyttävämmän. Peli epäonnistui niin pahasti, että sarja lähes katosi vuosikausiksi.
Superman 64 (1999) – supersankarin mahalasku
Superman 64:lle asetettiin suuria odotuksia. Pelaajat odottivat vauhdikasta lentelyä ja sankarillisia tehtäviä, mutta saivatkin renkaiden läpi lentelyä sakean sumuverhon keskellä.
Tekniset ongelmat olivat loputtomia. Bugeja riitti, kontrollit olivat kömpelöt ja kaupungin tekstuurit näyttivät harmaalta tyhjyyden mereltä. Kehittäjät syyttivät aikatauluja ja lisenssiehtoja, mutta silti peli jäi historiaan yhtenä pelimaailman pahimmista pettymyksistä.
Big Rigs: Over the Road Racing (2003) – “You’re Winner!” ilman voittajaa
Big Rigs on lähes täydellinen esimerkki keskeneräisestä pelistä. Tietokonevastustaja ei liikkunut lainkaan, törmäystunnistus puuttui kokonaan ja ajoneuvo pystyi kiihdyttämään taaksepäin mahdottomiin nopeuksiin.
Pelaaminen oli käytännössä pelin rikkumista – ei kilpailua. Julkaisun jälkeen peli sai lähes poikkeuksetta nollatason arvosanat. “You’re Winner!” -huudahdus jäi elämään pelikulttuurin vitseihin.
Sonic the Hedgehog (2006) – vauhtisiili väärillä raiteilla
Sonicin piti tehdä näyttävä paluu, mutta kehityksen kiire kostautui. Sonic ’06 on tunnettu buggisuudestaan, rikkoutuneista fysiikoistaan ja poukkoilevasta kamerastaan.
Tarinalliset ratkaisut herättivät hämmennystä – erityisesti Sonicin ja prinsessa Elisen outo romanssi. Pelaajat ja kriitikot tyrmäsivät pelin ja Sega veti sen myöhemmin pois myynnistä. Harva peli on joutunut yhtä häpeällisesti sarjansa mustaksi lampaaksi.
Ride to Hell: Retribution (2013) – modernin ajan mahalasku
Ride to Hell on tuoreempi esimerkki siitä, että huono peli ei ole vain vanhan ajan ilmiö. Vaikea kehitys, viivästykset ja puolivalmis julkaisu näkyivät kaikkialla.
Ajaminen oli kankeaa, taistelut toistivat itseään ja grafiikat eivät vastanneet edes aikakautensa vaatimuksia. Peli oli täynnä bugeja, hahmot ilmestyivät tyhjästä ja maailma tuntui autiolta. Arvostelut olivat armottomia, ja Metacriticissä pisteet jäivät lähes historiallisen mataliksi.
Huonoin peli on lopulta mielipidekysymys
Huonoimpiin peleihin liitetään paljon vahvoja mielipiteitä, mutta lopulta kyse on aina makuasioista. Jokainen pelaaja kokee pelit eri tavalla. Joku voi jopa nauttia näistä kauhuista niiden tahattoman komiikan vuoksi.
Maailman huonoin peli -titteli ei siis ole pysyvä, vaan elää ajan ja pelaajakulttuurin mukana. Varmaa on kuitenkin se, että huonot pelit viihdyttävät – ainakin opettamalla, miten peliä ei pidä tehdä.
